Sikojen valioluokka ja 1930-luvun ristiriitaiset sianjalostuksen ihanteet

Nimimerkki Possulogi kirjoitti Maaseudun Tulevaisuudessa vuonna 1936 seuraavaa:

Kulmikasta on tosiaankin tämä nykyinen sianhoito ja -kasvatus. Yhtenä päivänä vaaditaan sikalasta pekonia, mutta sitten aivan yht’äkkiä tullaan sikalaan ja sanotaan, että sieltä Karjakeskuksesta soitettiin ja tarjotaan 11:50 paksusilavaisista, vähintään 130 kg elopainoisista sioista. Niinkuin sitä sikalasta, jossa kasvatetaan pekonia, äkkiä ottaisi kuin hyllyltä.

Possulogin kirjoitus kritisoi erityisesti lyhytjänteistä ja tempoilevaa sikatalouden suuntaa, jossa erityyppisten sikojen kysyntä vaihteli nopeasti eikä kasvattajilla ollut edellytyksiä sopeutua niin nopeisiin suunnanmuutoksiin. Ohutsilavaiset, pekonintuotantoon valjastetut siat eivät yhdessä yössä muuttuneet paksusilavaisiksi sioiksi. Kirjoitus sijoittui aikaan, jolloin Suomessa oli käynnistynyt paksusilavaisten sikojen vienti natsi-Saksaan. Tätä aiemmin vientimarkkinoilla oli ollut kysyntää yksinomaan ohutsilavaisille sioille, ja vaikka sianjalostusta oli pyritty kehittämään siten, että molempia sikatyyppejä oli saatavilla, käytännössä jalostuksen ihanteet olivat asettaneet pekonintuotantoon sopivat siat hierarkian huipulle. Tästä hyvänä esimerkkinä toimi vuonna 1934 perustettu siitossikojen valioluokka.

Siitossikojen valioluokan ideana oli koota yhteen kantakirjattujen sikojen parhaimmat sikayksilöt, joiden arvo jalostuksessa oli erityisen suuri ja merkittävä. Kun valioluokan kriteerejä laadittiin vuonna 1933, sianlihan viennin arvo oli edeltävinä vuosina kohonnut 1–2 miljoonasta markasta yli 20 miljoonaan markkaan, ja samaisena vuonna se oli suurimmillaan – viennin arvo oli noin 33 miljoonaa markkaa. Valioluokan sikayksilöt olivatkin sikoja, jotka valikoituivat vientimarkkinoiden ehdoilla ja valioluokkaan valikoitumisen vaatimukset olivat huomattavasti korkeammalla kuin kantakirjaan hyväksymisen vaatimukset. 

Yksi keskeinen kriteeri oli selkäsilavan paksuus: valioluokkaan päästäkseen siitossian oli tuotettava riittävästi ensiluokkaisia jälkeläisiä, eli sikoja, joiden selkäsilavan paksuus oli 3,8 cm tai sen alle. Kriteerit olivat kovat:

Valioemakko: Porsastuotanto arvioitiin vähintään kolmen peräkkäisen pahnueen perusteella. Alle kolmevuotiailta emakoilta vaadittiin keskimäärin kymmenen eloonjäänyttä porsasta per pahnue ja porsaspainon piti kolmen viikon iässä olla keskimäärin 55 kg. Yli kolmevuotiailta emakoilta vaadittiin keskimäärin yksitoista eloonjäänyttä porsasta per pahnue ja porsaspainon oli oltava keskimäärin 60 kg. Ei hyväksytty emakkoja, joiden porsasmäärät olivat liian vaihtelevia. Emakolta arvosteltiin vähintään kaksi jälkeläisryhmää (eli kahdeksan jälkeläistä, kun yhdessä ryhmässä oli neljä eläintä) sikatalouskoeasemalla ja näiden jälkeläisten tuli vastata suhteelliselta rehunkulutukseltaan, päiväkasvultaan ja teurastustuloksiltaan rotunsa valioluokalle asetettuja vaatimuksia. Näin määriteltiin emakon käyttöarvo. Ulkoisesti emakon oli oltava rakenteeltaan virheetön ja pekonintuotantoon sopiva. Jos emakko oli luonteeltaan vihainen tai hoiti porsaitaan huonosti, sitä ei hyväksytty valioluokkaan.

Valiokarju: Karjulla tuli olla vähintään kymmenen pahnuetta. Kaikkien pahnueiden keskimääräisen porsasluvun oli oltava yksitoista porsasta.  Karjulta arvosteltiin kolme jälkeläisryhmää sikatalouskoeasemalla, eli vähintään kahdentoista jälkeläisen tuli vastata suhteelliselta rehunkulutukseltaan, päiväkasvultaan ja teurastustuloksiltaan valioluokalle asetettuja vaatimuksia. Näin määriteltiin karjun käyttöarvo. Ulkoisesti karjun tuli olla rakenteeltaan virheetön ja pekonintuotantoon sopiva. Jos karju oli luonteeltaan vihainen, sitä ei hyväksytty valioluokkaan.

Näiden kriteerien vallitessa valioluokkaan hyväksyttiin ensimmäisinä vuosina noin kymmenen yksilöä siten, että vuoden 1937 loppuun mennessä valioluokan sikoja oli 49 yksilöä – vain yhdeksän maatiaissikaa ylsi tänä aikana valioluokan kriteereihin. Maatiaissiat olivat perinteisesti olleet paksusilavaisia eikä niitä saatu helposti sovitettua valioluokan kriteereihin. Vaikka jalostuksessa haluttiin säilyttää myös paksusilavaisia sikoja (mitä epäilemättä myös uusien markkinoiden aukeaminen paksusilavaisille sioille avitti), käytännössä jalostuksen ihanteet oli valjastettu ohutsilavaisten sikojen kehittämiseen. Valioluokan kriteerejä tarkistettiin kuitenkin 1930-luvun lopulla ja yksi syy tähän oli, että paksusilavaisia sikoja ei haluttu sulkea jalostuksen ulkopuolelle.

Vaikka valioluokan kriteereitä muokattiin siten, että enemmän silavaa kasvattavat siat saivat lievennyksiä, kyse oli silti hyvin tarkkaan rajatusta luokasta, johon valikoituivat selkäsilavansa puolesta parhaiten pekonintuotantoon sopivat siat. Samoilla kriteereillä yritettiin siten löytää pekonintuotantoon soveltuvia sikoja parhaiten tuottavia sukuja ja taata myös silavasikojen jalostustyön jatkuminen. Tämä pyrkimys voidaan tulkita tarpeena kasvattaa sikakantoja, jotka vastasivat sekä viennin että kotimaan kulutuksen tarpeisiin. Jalostuksesta ei voitu karsia silavatyyppisiä sikoja, koska silavan muodostus oli edelleen haluttu ominaisuus, mutta toisaalta pekonintuotantoon eivät kelvanneet liian silavaiset siat.  

Possulogin kritiikki oli kuitenkin osoitus tällaisen jalostuksen käytännön haasteista. Koska sianjalostuksessa oli pyritty valitsemaan pekonintuotantoon sopivia sikasukuja, tällaisten sikojen kasvattaminen silavasikoina ei välttämättä onnistunut kovin hyvin – ne eivät enää yksinkertaisesti kasvattaneet paksumpaa silavaa samalla ruokinnalla kuin perinteinen paksusilavainen sika. 

Valioluokka oli ennen kaikkea poikkileikkaus sianjalostuksen ja sitä ohjaavien yhteiskunnallisten suuntien välisestä suhteesta. Sianjalostuksen oli oltava pitkäjänteistä, mutta toisaalta siitossioilta vaadittiin hyvin äkkiä ominaisuuksia, joista oli eniten rahallista hyötyä. 

Lähteet:

Parkku, S., "Siitossikojen valioluokka". Maatalous 26:7–8 (1933), 203–205.

Possulogi, "Sikapakina". Maaseudun Tulevaisuus 27.02.1936.

Salokangas, Aarne, "Katsaus Suomen Sianjalostusyhdistyksen toimintaan vv. 1933–38". Sika – Suomen Sianjalostusyhdistyksen tiedonantoja 55 (1938), 11–25.

"Sikojen valioluokka". Sika – Suomen Sianjalostusyhdistyksen tiedonantoja 57 (1939), 46–47.