Kokemuksen teorian jäljillä – ensimmäisen väitöskirjakuukauden kuulumiset
Kuukausi väitöskirjan tekoa takana ja päivääkään en vaihtaisi pois. Kun työtä saa rytmittää itse, siihen muodostuu aivan uusi mielekkyyden ja motivaation taso.
Suurin työmäärä kohdistui tammikuun aikana esseeseen, jonka kirjoitin kokemuksen käsitteestä, kokemushistoriasta ja monilajisen kokemushistorian mahdollisuuksista. Sen myötä pääsin konkreettisesti vauhtiin väitöskirjaan liittyvässä kirjoitustyössä. Essee on siinä mielessä hyvä, että se auttaa jäsentämään ensimmäisiä ajatuksia työhön liittyen ja mahdollistaa pohdintaa, joka ei väitöskirjan puitteissa olisi järkevää tehdä. Kokemuksen tutkimus on laaja, monitieteellinen kenttä, mutta hämmentävän ihmiskeskeinen. Korostan nyt, että monen tutkimuksen kannalta on perusteltua teoretisoida nimenomaan ihmislajin kokemusmaailmaa, mutta tapa jolla se tehdään, ei ole ongelmaton. Kun kokemusta määritellään tavalla, joka asettaa sen lähtökohtaisesti inhimilliseksi piirteeksi, tulemme samalla lausuneeksi joukon oletuksia muunlajisten eläinten tietoisuudesta ja kokemuksista. Piirteet, jotka miellämme yksiselitteisesti vain ihmislajin kokemiseen kuuluvaksi, ansaitsisi tulla kriittisemmän tarkastelun kohteeksi. Ihmistieteissä muiden eläinten ohittaminen tai huomiotta jättäminen on tehty helpoksi, sillä kaikki palautuu lopulta aina ihmisiin, ihmisten tekoihin, teorioihin ja kokemuksiin. Moni teoria kaipaisi sovellutuksensa rinnalle historiallista kontekstia. Kuinka kritiikittä voidaan soveltaa esimerkiksi 1960-luvulla kirjoitettua teoreettista näkemystä? Teoriat ovat omaan aikaansa sidottuja, ja niitä käytettäessä tulisi aina purkaa myös käsityksiä siitä, mihin käsityksiin teoriat aikoinaan pohjasivat ja miten nämä käsitykset suhteutuvat nykyaikaan. Kun kritiikki jää uupumaan, on riskinä, että uusi historiantutkimus toisintaa vanhentuneita käsityksiä ihmisyydestä ja muunlajisista eläimistä.
Esseen kirjoittaminen herätteli miettimään kokemisen ja tietoisuuden suhdetta, kokemuksen kielellisyyttä (ja kielen riittämättömyyttä, sillä edes ihminen ei aina osaa sanallistaa kokemuksiaan) sekä muunlajisten eläinten kokemusmaailmaa. Miten eri tilanteet ja tapahtumat merkityksellistyvät eri eläinlajien mielissä? Miten sika muistaa ja miten aiemmat kokemukset jäsentyvät sen mielessä? Alustavat tutkimukset osoittavat siihen suuntaan, että sialla olisi ihmisen tavoin episodinen muisti eli eläin tunnistaisi mitä tapahtui, missä tapahtui ja milloin (kts. esimerkiksi Kouwenberg, Amy-Lee & Walsh, Carolyn J. & Morgan, Bethany E. & Martin, Gerard M. 2009. Episodic-like memory in crossbred Yucatan minipigs.). Eikö kokemuksemme ja käsityksemme todellisuudesta kasvaisi, jos ymmärtäisimme paremmin myös muunlajisten eläinten kokemuksia?
Vaikka essee ja kaikki siihen liittyvä vei aikaa (oikeutetusti), päätin tammikuun viimeisellä viikolla myös sukeltaa lähdeaineistoja etsimään. Kaipasin konkretiaa teoriapyörittelyiden vastapainoksi. Samalla pieni lähdeaineiston perkaus pisti disposition uusiksi ja antoi eväitä lukujen temaattisempaan jaotteluun. "Sikatalouden käytännöt 1900–1970" oli niin yleisluontoinen kuvaus, että sen pistäminen palasiksi oli tarpeen. Tarkoitus on lähestyä sikatalouden instituutioita, siallista kokemusta sekä tunteita ainakin tieteen, lainsäädännön, julkisen sikatalouskeskustelun ja käytännön sianhoidon näkökulmasta. Tulipahan Twitterissä vastaan myös oiva kuva, joka herätti kysymyksiä armeijan sikaloista ja armeijainstituution edistämästä sikataloudesta. Kaiken kaikkiaan olo on uuden disposition ja pienen aineistoseikkailun jälkeen luottavainen, joten tunnelmat ensimmäisestä väikkärikuukaudesta ovat reippaasti positiivisen puolella.