Laiduntamisen ja ulkoilun tärkeydestä
Kun lukee sianhoidon järjestämisestä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, huomio kiinnittyy monesti ulkoilun ja laiduntamisen rooliin sikojen kasvatuksessa – sitä on nimittäin pidetty varsin tärkeänä niin porsaiden hyvälle kasvulle kuin sikojen yleiselle hyvinvoinnille. Maatalouden karjanhoitolehdessä kirjoitettiin vuonna 1914 seuraavaa:
Niiden porsaiden, joista tahdotaan siitoseläimiä, tulee olla valitut kevätporsaista, sillä kun syksyllä syntyneet porsaat joutuvat olemaan pitkän ajan suljettuna pahnaan, kehittyy niistä heikkoja, jotavastoin kevätporsaat, jotka pääsevät jo parinviikon vanhoina raittiiseen ulkoilmaan tonkimaan maata, siten luonnollisesti kehittyvät paljon paremmin. [...] Kun sika on tullut tiineeksi annettakoon sille suuri liikuntavapaus, mieluimmin ulkoilmassa, koska vaan ilmat sen sallivat, eikä niinkuin usein näkee emakon suljettuna pieneen, pimeään, huonoilmaiseen pahnaan, jossa se saa olla astuttamisesta porsimiseen asti. (Maatalouden karjanhoitolehti 5/1914, s. 68)
Ulkoiluun liitettiin siten monia hyötyjä, jotka edistivät sekä porsaiden että emakon terveyttä, ja sitä kautta tekivät sianhoidosta kannattavampaa. Tonkiminen, liikunta, hyvä ja raitis ilma sekä riittävä tila olivat kaikki edellytyksiä onnistuneelle siankasvatukselle. Sikojen näkökulmasta tällainen kasvatus on sisältänyt monia positiivisia mahdollisuuksia, sillä ne ovat jo porsasikäisestä asti päässeet toteuttamaan luontaisia tarpeitaan ja oppineet tutkimaan ympäristöä. Oheinen teksti osoittaakin, että tonkiminen nähtiin sialle tyypillisenä ja tarpeellisena käytöksenä, ja emakon liikunta oli onnistuneen porsinnan kannalta parempi kuin seisottaminen sisätiloissa. Sikalarakennukset ja sian tilat olivat 1900-luvun alussa hyvin vaihtelevia, ja osa sioista todella asui talven yli varsin pimeissä olosuhteissa.
Myös sikojen laiduntamisen käytännöt olivat vaihtelevia, eikä joka puolella Suomea sioille tarjottu laiduntamisen mahdollisuutta (liikuntaa varten oli olemassa erillisiä juoksutarhoja, joissa nurmea ei ollut). Laiduntaminen nähtiin kuitenkin sikojen halvimpana mahdollisena ruokintamuotona, koska se vähensi muiden, kalliimpien rehujen tarvetta. Laiduntamisen yhteydessä sikojen tonkiminen nähtiin ongelmallisempana, ja laitumen "säästämiseksi" sikojen laidunaikaa rajoitettiin – siat päästettiin laitumelle lyhyeksi aikaa kerrallaan, mutta useampia kertoja päivässä. Keino oli epäilemättä sikaystävällisempi kuin paikoin vielä käytetty sikojen kärsien rengastaminen, joka esti tonkimisen kokonaan tuottamalla kipua ja epämukavuutta sian yrittäessä tonkia.
Paitsi lihotussioille, on laitumen käyttäminen siitossioille perusehtoja eläinten viihtyväisyydelle ja terveinä pysymiselle. Ulkoilmassa liikunto saattaa siat entisestään enemmän vastustuskykyisiksi tauteja ja ympäristön haittoja vastaan. (Pellervo 9/1923, s. 216.)
Yllä olevassa lainauksessa korostuu ulkoilman ja terveyden välinen suhde. Sioille kehittyi vastustuskykyä ja ulkoilu oli niille mieluisaa. Sikojen "viihtyvyydellä" tarkoitettiin asioita, jotka olivat sioille luontaisia tai mieluisia, ja jotka edesauttoivat niiden pärjäämistä. Esimerkiksi maatiaissika miellettiin monesti sikana, jonka viihtyväisyys oli helpompi taata kuin jalostetumman sikarodun.
Lihotusvaiheessa sian laiduntamiseen suhtauduttiin kielteisemmin juuri siksi, että sen miellettiin hidastavan sian lihomista liikaa. Ennen tätä vaihetta laiduntamisen merkitys oli kuitenkin yhtä tärkeä myös lihotukseen aiotuille porsaille.
1950-luvulle tultaessa sikojen laiduntamisen toivottiin lisääntyvän, sillä lisääntynyt sisällä pito oli heikentänyt sikojen terveyttä. Mikäli sika ulkoili, se tapahtui erillisessä sikatarhassa.
Laidunkysymyksen kautta paljastuu mielenkiintoinen ristiriita: sen merkitys sikojen terveydelle oli kiistaton, mutta samalla sikojen pitäminen yksin sisätiloissa lisääntyi.