Kun emakko makaa omat porsaansa
Yksi sikojen porsimiseen liittynyt keskeinen huolenaihe koski porsaiden joutumista oman emänsä makaamaksi, sillä tämä johti herkästi porsaiden kuolemaan. Etenkin porsaiden ensimmäiset päivät uuden elämän alussa olivat tämän suhteen kriittisimmät ja sianhoidon oppaissa kehotettiin yleisesti sianhoitajia valvomaan porsineita emakkoja 2-4 päivää porsimisen jälkeen, jotta makaamisilta vältyttäisiin. Sittemmin tutkimus on nostanut esiin valtavan listan tekijöitä, jotka vaikuttavat porsaiden allejäämisriskiin, ja jonka perusteella on selvää, että kyse on varsin monisyisestä ongelmasta.
Myös 1920- ja 1930-luvuilla oli useita eri käsityksiä siitä, mikä johti siihen, että porsaita jäi emakon alle. Esimerkiksi karsinan kuivittaminen liian pitkin oljin lisäsi pienten porsaiden riskiä sotkeentua niihin jaloistaan, ja tällöin ne eivät aina ehtineet väistää makuulle asettuvaa emakkoa. Koska karsinan kuivittaminen oli kuitenkin tärkeää, olennaista oli pilkkoa oljet lyhyemmiksi, jolloin ne olivat porsaille helpompia kulkea. Tuolloin myös karsinan valoisuutta pidettiin merkittävänä makaamisten ehkäisyssä, mutta emakon ja porsaiden keskinäisissä suhteissa näköaistilla ei nykytiedon mukaan ole keskeistä roolia. Todennäköisesti syyt porsaiden makaamiselle eivät liittyneet sinänsä valoon, vaan muihin tekijöihin.
Varsin monesti katse oli kuitenkin itse emakossa. Tilastotutkimus Ruotsista oli osoittanut 1920-luvulla yhteyden emakon iän ja porsaskuolleisuuden välillä, ja vanha emakko nähtiin porsaiden kannalta riskinä. Käytännössä suhde oli kuitenkin monimutkaisempi, sillä ikä ei yksin tehnyt emakosta ns. huonoa emoa – kyse oli pikemminkin siitä, millaiseksi emakon kunto meni iän myötä. Vanhoja, huonosti porsaitaan hoitavia emakoita nimitettiin laiskoiksi, kookkaaksi käyneiksi ja huolimattomiksi, mutta käytännössä moni ominaisuus liittyi suoraan siihen, miten emakkoa oli pidetty ja hoidettu. Esimerkiksi liikunnan puute ja pitkien aikojen viettäminen ahtaassa karsinassa nimettiin tekijöiksi, jotka huononsivat ennen pitkää emakkojen jalkoja ja tekivät niiden liikkeistä kankeita. Tällaisen emakon oli enää yksinkertaisesti mahdoton liikkua tarpeeksi varoen esimerkiksi makuulle mennessään, koska se oli sille fyysisesti hankalaa.
On myös selvää, että hyvän emakon muuttuminen iän myötä huonommaksi porsaiden hoitajaksi on merkki jostain muusta kuin luonteen yhtäkkisestä muuttumisesta välinpitämättömäksi. Mikäli emakkoa porsitettiin pitkään, se todennäköisesti oli itse asiassa erittäin hyvä emä porsailleen. Jalostussikojen kohdalla aggressiiviset yksilöt eivät yleensä päätyneet jalostuskäyttöön. Todennäköisesti nk. huolimattomuus tai laiskuus oli emakon huonontuneen fyysisen kunnon seuraus, jossa kyse ei oikeastaan ollut luonteenpiirteestä, vaan mahdottomuudesta toteuttaa emo-ominaisuuksiaan niin hyvin kuin aikaisemmin.
Karsinatilan itsessään tuli olla riittävän suuri, sillä allejäämisriskiä pidettiin suurempana ahtaissa karsinoissa. Tästä huolimatta emakkokarsinoiden varustuksena yleistyi erilaiset suojatangot karsinan alaosassa, joiden tarkoituksena oli suojella porsaita ahtaassa karsinatilassa. Myös nykyisten porsimishäkkien ensimmäiset versiot esiteltiin lehdissä 1920- ja 1930-luvuilla, mutta niiden käyttö ei tuolloin vielä yleistynyt.